Ennaltaehkäisy, järki, potentiaali ja epäonnistumisen mitta

Eräänlaisesta vinkkelistä ennaltaehkäisy on arvokkaimpia mahdollisia arvon mittoja. Heti perään saatetaan saada mieli sekaisin kaikenkirjavilla tavoilla nähdä asioita "ennaltaehkäisemisen arvoisiksi". Mutta pysytään hetki tuossa vinkkelissä, joka väittää ennaltaehkäisyä viisaan, järkevän ja välittävän luonteen korkeimmaksi mitaksi. Entä nykyhetki ja siinä kelluskelu? Entä omien kiinnostusten kyöhnäys, sekä vallitseviin normeihin mukautuminen eli elämän kuorruttaminen viihdykkeillä, taloudellisilla velvoitteilla, sosiaalisilla paineilla taikka viihdyttävillä tarinoilla? Entä tulevaisuuden sotkujen ennaltaehkäisy, onko tulevaisuus todellakin muunneltua nykyisyyttä?

Kun asioihin yrittää tarttua järjellä, ymmärryksellä sekä moraalisella, välittävällä ja sopivan rohkeasti kyseenalaistavalla vinkkelillä, voi varsin turvallisesti todeta tiettyjen riskien ennaltaehkäisyn olevan universaalisti tai absoluuttisesti arvokasta. Sodan, nälänhädän, tautien, epäoikeudenmukaisuuden, kärsimyksen ja muiden hirveyksien ennaltaehkäisyssä on otettukin valtavasti askelia, mutta aina kun niissä otetaan pientäkin takapakkia ja sallitaan ilmiselviä kompromisseja, on kyseessä äärimmäinen epäonnistuminen. Miksi? Koska voimme tietää, järkeillä ja toteuttaa paljon parempaa; ollen tietenkin luonteeltamme tuntevista olennoista syvästi välittäviä. Varsinkin teknologian ja vaurauden korkealiito oikeudenmukaisuuden takapakista ammentaen on äärimmäisen traagista.

Tottakai voidaan myös kyseenalaistaa maailman pelastettavuus; onko tehtävämme turvata tuonpuoleinen kukoistus vakaassa uskomuksessamme korkeampaan voimaan, siihen ainoaan ja oikeaan, Jumalaan? Uskoa ennaltakirjoitettuun tuhoon tai maailman pelastamattomuuteen ihmisen kyvykyydellä (mm. eskatologia)? Vai voimmeko olla järkeviä, tietää tarpeeksi ja kyetä näin ennaltaehkäisevästi sekä välittävästi ratkaisemaan miljoonavuotisia ontuvuuksia luonnossa ja etenkin ihmisen saastaisissa aikaansaannoksissa – tästä ihmisen toiminnassa kaikesta huolimatta on todella ponnekkaita viitteitä? Henkisen potentiaalimme mukaista olisi elää maailmassa sen mukaisesti; ylittää siis yksilöinä järkevästi ja käytännöllisesti maailman sotkuisten tarrautumien (esimerkiksi buddhalaisin termein ilmaisten "dukkha") piirteet ja elää potentiaaliamme, olematta kumminkaan jyrkän ihmiskeskeisiä.

Sanat ja ideaalit osaavat olla etäännyttäviä; tärkeää olisi ilmentää välittäväistä luonnetta arkisesti ja tavallisesti, omien takapakkien sallimuksen mukaisesti. Epäreilut olosuhteet ovat asettaneet suurimpia kynnyksiä ihmisille; näin tapahtuu edelleen traagisen usein. Tähän voidaan vielä yhdistää ihmisen valtava kyvykkyys sopeutua ja mukautua; muutoksen kynnys on todella suuri, jos tieto paremmista ratkaisuista ei tarjoudu tai tunnu ylipäätään mahdolliselta. Omakohtaisestikin voi selkeästi nähdä, kuinka kudottuja olemme ympäristömme asettamiin kompromisseja huutaviin ehdollistumiin. Järkevää on kumminkin käsittää mihin kykenemme; miten voimmekaan ylittää meihin iskostuneita takapakkeja ja asettaa arvomaailmamme luonteen sen kapasiteetin ansaitsemalle tasolle, asettaa yhteiskunnan pelisäännöt niin hyviksi kuin mahdollista ja ennaltaehkäistä näin sotkuja. Totuus tulisi asettaa korkeimmaksi määrittäjäksi toimillemme ja sitä mukaa kun uudet totuuden piirteet paljastuvat, tulisi niiden kertomaa käyttää järkevästi ja välittäväisesti työkaluna (totuudellisesti)? Kompromissien tulisi olla korkeintaan väliaikaisia, sekä olennaisimpia ja akuuteimpia korjaustarpeita, kuten kärsimysten ja epäoikeudenmukaisuuden ennaltaehkäisyä tukevia. Siihen kaikkeen ihmiset välittäessään pystyvät, miksi tyytyä vähempään?

Se, mennäänkö maailmallisen ajattelun tai hahmotuksen lähtökohdista oikeudenmukaisuuden ja moraalin luonteiden "maailmallisen ylittävään" kiintopisteeseen on eri asia, puhumattakaan aktiivisesta toiminnasta noiden oivallusten vauhdittamana. Vai luotetaanko että kaitseva järjestelmä, "oikeudenmukaisuuden myytti" pitää siitä huolen ja pidetään hauskaa sekä hoidetaan velvoitteemme teknologisessa viihdeparatiisissa, huomioiden tuon järjestelmän karu, osin vääristelevä ja värittelevä, hirvittävä historia sekä vaikutusvallan pitkäaikaiset yhä jatkuvat keskittymät kaikesta hehkutetusta demokraattisuudesta huolimatta? Vai uskotaanko että näin on tarkoitettu ja keskitytään tyytymään erinäisin tavoin kohtaloomme?

Ennaltaehkäistävä olisi riskejä kiistatta haitallisille asioille, sen varmaankin moni allekirjoittaisi? Radikaaleimmat ajattelijat ennaltaehkäisisivät elämää riskialttiissa ympäristössä kokonaan, ehkäistäkseen riskit tuskalle ja kärsimyksille – tuskin paljoa radikaalimmaksi voi ennaltaehkäisyssä mennä. Vähiten radikaalia ennaltaehkäisyä on itsesuojeluvaisto, tuleehan se miljoonien vuosien luontevuudella? Itsesuojeluvaistokin tosin menee mönkään asioiden mennessä mönkään, ja joskus yhteinen etu menee yksilön edun edelle. Joskus? Siis aina, näin kuuluisi olla aina? Ei kommunistisesti, totalitaarisesti eikä muidenkaan saastuneiden hirvittäviin asioihin sekaantuneiden ideologioiden muodossa, vaan puhtaan järkevästi, välittävästi ja käytännöllisesti – siivoutuvaisesti?
Ihmisessä korostuvat teot ja niiden seurakset suhteessa maailmaan; varsinkin kun jälleen ottaa huomioon ihmisen hämmästyttävän ja hämmentävän kyvykkyyden – ihmisen ja muiden kyvykkäiden tahojen, ei tietenkään ole tarkoitus ylistää ihmistä kaikkein korkeimmaksi kaikin tavoin, kaikkialla.

Epäonnistumisen korkein mitta, mikä se voisi olla? Järkevän ja välittävän ennaltaehkäisyn pettäminen sekä yksilön jättämä haitallinen, sotkua lisäävä jälki maailmaan? Haitta ja hyöty voidaan toki heti sotkea kaikenlaisilla omanapaisilla, itsekkäillä tai puolimielisillä uskomuksilla ansaitusta tai peräti synnynnäisestä ylivertaisuudesta suhteessa johonkuhun toiseen; epäreilusta pelistä. Annetaanko sen olla normi vai rakennetaanko reiluuden ennaltaehkäisevät pelisäännöt turvaamaan ihmisiä omalta sotkuisuustaipumukseltaan? Lähtökohtien ja mahdollisuuksien tasa-arvoistuminen on tärkeää sotkujen hälvenemiselle, lisäksi myös tunnustus todellisille onnistumisille sekä järkevä ennakointi. Maailmassa on palkittu vääränlaisista onnistumisista; sotien ja punottujen vaikutusvaltajuonien historia kertokoot kieltään, varsinkin jos siitä ei ennaltaehkäisevästi opita.

Ennaltaehkäisy ei monesti ole viihdyttävää? Sellainen mielikuva siitä voi välittyä. Tarinat voivat inspiroida yksilöitä ennaltaehkäisemään oman arkensa tilanteissa luovasti ja jopa harmonisesti, se on toki onneksi totta. Monissa hyvä vastaan paha asetelmissa hyvä lopulta ehkäisee pahan maailmanvallan, mutta samalla ennaltaehkäisee sen tulevan kukoistuksen riskejä, ollessaan järkevä. Kaksinaisuudesta voi kimmotella järkevän välittämisen merkitystasoja pitkin korkeammalle, jolloin kenties lopulta ennaltaehkäistäisiin sotkuiset taipumukset omanedun tavoitteluun luontevana hahmotuksen lähtökohtana: kiistatta korkeimpana arvona? Virheet ja kompastelut tukevat myös ennaltaehkäisytaidon karttumisessa, mikäli niistä tajuaa edes välillä ammentaa.

Millaiset olisivat "Ennaltaehkäisyn olympialaiset"? Kenties ihmisten omistautunut, tunnustava ja palkitseva kannustaminen hienojen ratkaisujen sekä maailmaa eheyttävien, välittävien tekojen muodostamiseen. Tämä on ilmeistä utopiaa vain niin kauan kun sen annetaan sitä olla.

Passivoiko elinympäristö olennaista aktiivisuutta? Onko elinympäristö riittävän hyvä?

Onko vapauttavaa, ettei elinympäristö kannusta riittävästi olennaiseen aktiivisuuteen ja suvaitsee kaikenlaista epäolennaista olennaisen kustannuksella? Mitä on "olennainen aktiivisuus"? Se on sotkuisia rakenteita, arvoja ja käytänteitä siivoava sekä ennaltaehkäisevä tekeminen. Miksi vihjailut riittämättömyydestä? Riittämättömyyden havainto on monesti se kipinä jolla "viisainkin", "onnellisin", "valaistunein", "ylioppinein" tai "omahyväisin onnistuja ja omanedun ruhtinaalisesti palkittu tavoittelijakin" saattavat tajuta kohdentaa toimiaan Siivoutuvuutta ajatellen. Siivoutuvuuden tarkoitus on viitata omapainoisesti ja itseään ruokkivasti tapahtuvaan, olennaisen aktiivisuuden luonnetta huokuvaan yksinkertaiseen hyvyyteen. Sitä vähempään tyytyminen ei ole riittävän hyvä, mutta onneksi voi oppia ja tehdä mitä voi?

Mitä ovat sotkuiset rakenteet, arvot ja käytänteet? Sellaisia, jotka ylläpitävät riskiä jyrkälle eriarvoisuudelle, elintasokuiluille, merkityksentuntovajeelle, kärsimykselle, apatialle, masennukselle, pelolle, ahdistukselle, keulivalle ennakkoluuloisuudelle, kapeakatseisuudelle, huijaamiselle, alistamiselle, ahneudelle, omanedun tavoittelun ylenpalttiselle palkitsemiselle, addiktoitumisille, nautintokierteille, passiivisuudelle, sekä tuovat muilla pirstaloivilla tavoilla lisää sotkua maailmaan. Sotkun suurin saavutus on saada yksilöt tajuamaan, että tämä ei ole riittävän hyvä, oppi tarjoutuu ammennettavaksi, jotta tulevaisuus voitaisiin nyt tehdä jatkuvasti eheämmäksi: Siivoutuvaisemmaksi.

Miltä elinympäristö näyttää sotkuisuutta tarkastellen? Suomessa monilta osin lupaavamalta kuin valtaosassa muista maailman kolkista, joskin Suomi on yhä enenevissä määrin suorassa ja epäsuorassa riippuvaisuussuhteessa maailmanlaajuisiin suuriin vaikutusvallan toimijoihin; varallisuus- ja vaikutusvaltakoneistot, sotakoneistot ja prop... siis media-, tiedotus- ja suhdetoimintakoneistot. Osa niistä jopa tukee siivoutuvuutta, monet parhaillaan tapahtuvat hirveydet eivät esimerkiksi ole enää niin hirveitä tai eivät näyttäydy niin räikeinä. Paljon ollaan otettu harppauksia mm. järkyttävistä 1900-luvun tapahtumasarjoista, mutta silti kalvaa toistuvasti tunne, että sotkuisimpien järjettömyyksien ulkokuoren siistintä tai suoranainen välttäminen, sekä suvaitsevaisuustason reipas kohottaminen ei ole vielä lähellekään sama kuin riittävän hyvä! Ja hankalaa uskoa, että kierot itsekkäät ahnehtijat olisivat tuosta vain kokonaan kadonneet vaikutusvallan kentiltä nerokkaiden pelisääntöjen ja varakkaimpien sukulinjojen häivytetyn jatkuvuuden timantisoiduttua "normiksi".

Onko elinympäristö riittävän hyvä? Voittajille ja voittoisat kannustimet saaville se saattaa siltä näyttää, tottakai. Mutta ONKO elinympäristö riittävän hyvä? Jos ei lähdetä kiertelemään ja kaartelemaan, vaan vastataan suoraan: EI. Elinympäristö, johon vartumme ja josta erilaisin tavoin yksilöllisen hahmotuskyvykkyytemme ansoista havahdumme, EI OLE RIITTÄVÄN HYVÄ. Luonto ilman ihmistä miljardivuotisine kärsimyskierteineen ja julmuuksineen ei ole riittävän hyvä, vaikka kauneutta ja inspiroivaa, "syytöntä ja syyllistä" harmoniaa sekä hämmentävän monimuotoista rikkautta siitä huokuukin. Eikä ihminen ole ole vienyt sotkua pois, pikemminkin tuonut monipuolisen, paikoitellen suorastaan kuvottavasti kudotun sotkuvalikoiman. Samalla ihminen on toki myös toteuttanut fantastista, mykistävää potentiaaliaan hyvään, harmoniseen ja ennaltaehkäisevään tekemiseen. Mihin siis suunnata aktiivisuutta?

Luotammeko että sotkuisuus korjautuu nykyisen järjestelmän hienosäätämisen kautta? Jos vilkaisemme nykyisen järjestelmän "konepellin" alle, näemme kuinka se on uutterasti korjaillut ja kaunistellut kauheimpia kauheuksiaan: sodat ovat valtaosin "kauempana" ja valtaosin uhkailu, diplomatia- ja kauppasotia. Myös vihreät arvot nostavat valikoidusti päätään – tietenkin jos talousintressit saadaan siihen jollakin tapaa valjastettua, muutenhan järjestelmä ei pyöri. Varallisuuserot ovat yhä järkyttävät, mutta muotoutuneet "normiksi". Järkyttävää on myös tapa jolla vaikutusvalta syöpyy varallisuuteen mm. lobbauksen, järjestöjen, suuryritysten omistajuuksien, verilinjojen ja suhdetoiminnan muodoissa. Uutta vastustettavaa tarjoutuu, lainsäädöksellinen globaali byrokratiaviidakko rehevöityy ja ihmiset takertuvat vastakohtaisuuksiin sekä pilkovaan leiriytymiseen, vieden usein voimavaroja oleellisemmalta? Parhaillaankin kannatellut sotakoneistojen maailmanlaajuiset jättibudjetit ja teknologinen edelläkäynti sotilaallisten innovaatioiden vauhdittamana on imbesilli, mutta hyvin juonittu farssi, siis "normia".

Tälläkin hetkellä vallitseva koko tunnetun historian räikein varallisuus- ja vaikutusvaltaero yksilöiden kesken (etenkin vertailtaessa hävyttömimmin rikkaita "paras-iitteja" muihin) on myös kaunisteltu hyvinvoinnin tasaisella nosteella kulutusyhteiskunnan tuomien porkkanoiden, ja mm. suunniteltua rikkoutuvuutta kannustavien tragikomiikkojen muodossa. Kyseessä on demokratian ja kulutusyhteiskunnan väliaikainen riemuvoitto. Demokratiaa voi jopa maalailla täydelliseksi harvainvallan sekä harvainvaurauden "imagolliseksi pehmentäjäksi" eli piilottajaksi? Riski sille ainakin tarjoutuu, ottamatta sen enempää kantaa kuinka suunnitelmallista ja tarkoituksellista vaikutusvallan vuosisatainen pesiytyminen siitä huumautuneimpiin ja viekkaimpiin, janoisimpiin toimijoihin kenties onkaan. Mahdollisuuksien tasavertaistumista olisi syytä tukea ja muistaa että palkitaan sivoutuvuutta tukevista teoista, ei sotkua kohottavista normeista?

Monille tarjoutuu edes perusvälttävä mukavuusalue: passivoiva viihdyke-, mukavuus- ja addiktiokenttä, jossa pelailla omalla elämällään arvokkaita, merkityksentunnon ja aikaansaamisen potentiaalia tihkuvia hetkiä, kunnes seuraavat yllättävät vastoinkäymiset iskevät. Yksilölliseen vapauteenkin tarjoutuu varsinkin länsimaissa tilaisuuksia, saahan lehdistä lukea mm. korkeapalkkaisten heittäytymisestä vapaiksi reissaajiksi. Tukeeko se siivoutuvuutta, että varakas tai peliä hyvin pelaava tajuaa vapautua? Riippuu tietenkin tuosta yksilöstä ja yhteiskuntapelistä...

Mukavuusalueen tarjoutuminen ei toki tapahdu kaikille yhteiskunnallisesti lintukotomaisessa Suomessakaan, mutta kunhan ei olla osana siinä osaansa tuomituimmassa osasessa; kaikkihan on perusmukavasti, ja huonomminkin voisi mennä. Kulutettavaa tuntuu riittävän, joten luottakaamme siihen, että järjestelmä korjaa lopulta itsensä, ei syytä aktivoitua yksilölliseen siivoamiseen sen isommin? Paisukoot kaupungit, paisukoot varallisuuskuilut, paisukoot teknologian turruttama riippuvainen mieli, paisukoot katkeruus karuun osaansa tuomituissa? Tuskin edes velvoitteiden ja viihdykkeiden tasapainottelulta sekä osaansa tyytyvältä kelluskelulta ehtii käyttää mielessäkään valppaasti tarkkaavaisia ajatuksia; antaa järjestelmään kouliintuneiden oppineiden asiantuntijoiden hoitaa asiantunteva osansa?

Kelluskelusta tulee mieleen monet meditatiiviset ja etenkin idän mystiikkaa liippaavat metodit ja asenteet. Läsnäoloharjoituksilla ja onnellisuusharjoitteilla voi saada yksilöllisesti "ihmeitä" aikaan. Ne voivat todella voimaannuttaa yksilön tekemistä ja olemista. Toisaalta omakohtaisesti kokee havainneensa myös yleismaailmallisen riskin pienissä piireissä kelluskelulle tai omanapaisille valaistumishöyryilyille. Tuntuu, että tietyin tavoin voisi saatella omaa yksilöllistä olemisen tilaa suhteellisen kestävälle, vähään tyytyväiselle ja virtailevalle kelluskelutasolle. Mutta onneksi välillä tulee apatia, epäusko ja turhautuminen siitä, etteivät asiat vain kerrassaan ole riittävän hyvin ja että ensisijaisen tärkeää on siivota sotkua. Sitäkin voi tehdä luovasti, läsnäolevasti ja inspiroituneesti, tiedostaen samalla ymmärtäväisesti ja välittäväisesti elinympäristön ontumiset.

Avalokiteśvara oli buddhalainen boddhisattva ("valaistunut yksilö") jonka kerrotaan vannoneen, ettei hän lepäisi ennenkuin kaikki tuntevat olennot olisivat pelastettuja "kärsimysten, merkityksettömyyksien, haahuilujen ja väliaikaisten tyydyttävyyksien kiertokulusta" (samsara). Tämän noston tarkoitus ei ole korostaa että nämä tietyt buddhalaisten perinteiden näkemykset olisivat se olennaisin kiintopiste korkeiden merkityksen ammentamiselle. Tarkoitus ei ole takerruttaa leimoihin vaan merkitysluonteisiin, heh. Noston tarkoitus on toimia esimerkkinä siitä, kuinka jo tuhansien vuosien ajan ihmiset ovat tehneet nostoja korkeiden merkitysten, "siivoutumisen tarpeen" havaintojen muodossa. Kristinuskossa ja muualla löytyy samankaltaisia merkityksen nostatuksia: tehkäämme kuten toivoisimme itsellemme tehtävän. Miksi tyytyisimme vähäisempiin mielenravintoihin? Lyhyesti siis: JO VUOSITUHANSIA ON TAJUTTU, ETTÄ SOPEUTUNUT ELÄMINEN ELINYMPÄRISTÖSSÄ SELLAISENAAN EI VÄLTTÄMÄTTÄ OLE TARPEEKSI HYVÄ.

Elämän yksinkertainen arvon mitta voisi jopa olla: SIIVOTA ENEMMÄN SOTKUA KUIN MITÄ LUO, TUO JA KANNATTELEE. Väittämänä tämän pitkähkön jaarittelun kautta on, että elinympäristö isolta osin passivoi ja vie tehoja pois tuolta lähiympäristöstä versovalta maailman siivoutuvuudelta sekä yksilöllisiä potentiaaleja ja merkityksentunnon kantavaa luonnetta hedelmällisemmin täyttävältä "olennaiselta aktiivisuudelta".

Yhteiskuntajärjestelmän tulisi rohkaista jalompiin, auttavampiin ja siivoutumista edistäviin toimiin, joskin tämä kannattaa syntyä luontevana olemisen luonteena ensisijaisesti yksilöstä käsin. Tietyn hahmotuspisteen jälkeen siivoutuvuuden henki tulee miltei hyökyaaltomaisella voimalla kummittelemaan mielessä sitä laiminlyötäessä tai kyseenalaistettaessa.

Mainitaan vielä nöyryyden ja tunnustuksen arvo: "seisokaamme" menneisyyden viisaitten, rohkeiden ja aikaansaavien, aktiivisten maailmanparantajien, jaloa suoraselkäistä käytännöllisyyttä puhkuvien sekä avarakatseisten kriitikoiden ja visionäärien "olkapäillä". Mutta tiedostakaamme myös yksilöllisesti omaamamme valtava kyvykkyys hyvään, oman avoimen mielen ja kyvykkyyden kautta. TARVITAAN AKTIIVISTA, ARKEEN ULOTTUVAA, TAVALLISTA, MUTTA INSPIROITUNUTTA, TOTUUDELLISTA, OIKEUDENMUKAISTA JA JALOA, KOMPROMISSITONTA SEKÄ SOTKUN SIIVOUTUMISTA EDISTÄVÄÄ TEKEMISTÄ, MONISSA MUODOISSAAN: SITÄ MUKAA MITÄ OLOSUHTEIDEN JÄTTÄMILTÄ JÄLJILTÄ JA EPÄREILUN PELIN TAKAPAKEILTA KYKENEE, KOROSTAEN PYSTYVIMPIEN, VAPAIMPIEN JA KYVYKKÄIMPIEN VALTAVAA VASTUUTA.

Totuudelliset ja olennaisesti aktiiviset asiat eivät ensisijaisesti ole viihdyttäviä tai "mielitekomaisia", mutta ainakin ne ovat yksilöiden merkityksentuntoa järisyttävästi nostavia: tulevaisuus "lepää" meidän "harteillamme", siinä mielessä vastuullinen siivoutuminen on ensisijaista. Mukavien ajanvietteidenkään ei tarvitse olla konfliktissa siivoutuvuuden kanssa, siivoutuvuuden ei tarvitse todellakaan olla tylsää – monet viihdykkeet ovat vain korostaneet sotkun tarpeellisuutta. Jännää muuten se, kuinka räjähdysmäisesti ajanviete-, nautinto- ja viihdeteollisuus ovat paisuneet?

Jostakin vyöryvästä huomioarvon ja välttämättömyyden tuntemuksesta nousee tämä tekstipurkaus, eikä se tunnu ylireagoinnilta vaikka voikin siltä roimasti näyttää: näyttäkööt. Kumpuaminen tapahtuu myös riittämättömyydestä ja turhautuneisuudesta omiin sotkuisiin piirteisiin, joihin kokee edes hetkittäin havahtuvan. Siivotkaamme siis osiltamme edes omia sotkujamme, vaikkapa sitten paasaten ja "haihatellen". Kokekaamme saavamme jotakin aikaiseksi, se on vähintä jota voi tehdä – lähtökohtana tai kiintopisteenä äärimmäisen tärkeää! Ne ketkä jaksavat, ymmärtävät ja kykenevät vaikuttaisivat olevan suorastaan velvoitettuja siivoutuvuuden luonteenpiirteen asenteelliseen ilmentämiseen?

Mikä pointti pohdinnassa?

Ei mikään, ellei sitten ollessaan ole. Yhtä hyvin voi kysyä miksi tehdä mitä haluaa tehdä? Miksi tehdä mitä tekee? Miksi olla useammin oma auktoriteettinsa omassa elämässään?

Tointoa on ainakin silloin, kun sen tuntemus ilmenee. Välillä ei todellakaan ole minkäänlaista pointtia pohdinnassa, välillä tuntuu ja vaikuttaa että on – kuten tätä kirjoittaessa. Pohdintojen kirjoittaminen tai pohtiminen ylipäätään toimii toimiessaan, ei siinä kai kummempaa. Se tuntuu ilmeiseltä, että pyrkimällä ymmärtämään ja työstämään tietotulvasta tai huolella valikoiduista sosiaalisen median syötteistä vyöryvää informaatiodataa ”omaan” yksilöllisen kapasiteettiin luottaen, voi kokea oivalluksia – tai luoda vaikka itseään ruokkivan kierteen jos toisenkin.

Pointti kiintopisteen muodossa auttaa pitämään pohdintaa kasassa, vaikkakin sen asettamien rajojen yli hyökyy silti mitä hyökyy – mutta seuloutuneemmin ainakin? Tämän pohdiskelun kiintopiste on pohdinnan pointin pohtiminen, hyvin yksilökohtaista ja hetkeen sidottua, mutta saavuttanee jotakin myös pohdinnan yleisluonteesta. Pohdintahan on kiteytettävissä sanallisten määritelmien ja merkityksenantojen sarjojen pyörremyrskyyn, joka voi ruokkia itseään tai itseään ruokkimalla ruokkia kokonaan uutta. Nyt tuli esimerkiksi uutena leikkimielisenä ”diagnoosina” mieleen: pohtija saattaa olla oivallusaddikti?

Pohdinnan tarvetta pohtiessa asettaa pohdinnan kyseenalaiseksi ja sitten joko vahventaa tai heikentää tässä ja nyt kantavia viboja sen tekemisestä nyt ja jatkossa. Tuntuu ja vaikuttaa tätä kirjoitellessakin, että ei pohtimiseen taida loppua näkyä tässä yksilöllisessä tietoisuustoiminnan kiintopisteessä. Siltikin pohtimisen suurin pointti on tajuta että paras ja antoisin pohdinta kumpuaa jostakin kokonaistilasta, mitä sanoilla ei saa napattua: eläminen ja ihmettely. Paras ravitsija pohdinnalle tuntuu olevan pohtimattomuus  – vähintäänkin volyymiltaan hiljentynyt tila  – joka ei ota kaikkia ajattelun pintaurille pulpahtelevia ajatuksia tosissaan, vaan malttaa olla välillä niihin tarttumattakin. Tähän tuntuukin luontevalta stopata tämän kiintopisteen äärellä "itseään jahtaavana korppikotkana" kaartelu.

Totuuteen, vapauteen ja moraaliin orientoituminen

Orientoituminen merkitsee suuntautumista, tutustumista ja perehtymistä. Se painottaa erityisesti aktiivista ja parhaillaan kantavaa, toiminnallista vaikutusta – perusteellisemmassa muodossa kuin sanahelinänä. Yrityksenä siis jälleen viittoa puuttellisilla sanoilla aktiiviseen tapahtumiseen, jota sanat ja niiden tulkitsijan vaikuttimet väistämättä värittävät ja lokeroivat – haastavaa kuin mikä! Silti jostakin kumpusi tämäkin pyörittely vaiheittaisena paisuvana lumipallona ja tämä juuri käynnissä oleva virke on viimeisiä lisäyksiä tähän tekstiin eli tämä alkaa olla nyt tässä.

Jokainen ihminen, eläin ja olio on ympäristönsä orientoima sekä väistämättä orientoituu aistiensa ja tietoisuutensa kautta. Orientoitumista, mukautumista, vinoutumista ja värittymistä tapahtuu siis lävitse elämän – pitkäkantoisia vaikutuksia syntyy etenkin varhaisilla ikävuosilla. Voimme aktiivisesti orientoida itseämme, mutta kokemuksemme, altistumisemme ja tekemisemme orientoivat sekä värittävät meitä erittäin merkittävästi, jättäen monesti vain rajallisen määrän tilaa uusille mahdollisuuksille ja tuoreille näkemyksille. Jos todella tajuamme tämän – ja sallimme tietoisuudellemme tilaa – niin orientoitumisemme meissä kantaviin vaikutuksiin voi kokea mullistuksia.

Imemämme vaikutteet kirjoittavat tai uudelleenkirjoittavat tapatottumuksiamme, tunneskaalojamme ja ajatusrakenteitamme – jotka puolestaan ovat erittäin vuorovaikutteisesti linkittyneitä toisiinsa. Todella keskeisenä kaikessa – jopa aikaisempien orientoitumisten kumoamisessa ja uudelleenkirjoittamisessa – on jatkuvaluontoisesti ilmenevä nykyhetki. Se määrittää millaisen luonteen totuuden pilkahdukset, vapaus ja moraali omaavat.

Nykyistä maailmantilannetta tarkastellessa on kiintoisaa katsoa vaikutteiden ja vaikutusvallan orientoitumista: kuinka yhteiskuntia dominoiva talousjärjestelmä on orientoitunut ja kuinka se lähestyy eteensä ilmeisen väistämättä tulevia kasvukipuja ja suuruuden hullutteluja, joskin kannatellen myös materiaalisen hyvinvoinnin kohoamista, kiihtyvää teknologistumista, kaupungistumista ja yhteiskuntariippuvaisuutta sekä monenlaista, aikaisempia normeja kumoavaa kirjavuutta. Paljon se on myös ottanut harppauksia moraalisempaan ja tiettyjä sotkuja siivoavaan suuntaan – tosin monesti vapauksien ja tiettyjen totuuden puolien kustannuksella tai pysytellen suhteellisesti moraalisena ("etenkin me, ei he" tai "enimmäkseen me, välillä myös he" ja niin edelleen).

Toisaalta tiettyjä traagisia vaikutuksia jatkaa nykyajassa edelleen vahvoina: pelko (esimerkiksi terrorista, hyvinvoinnista, jopa merkityksentunnon säilymisestä), viha ja katkeruus (menneisyyden kannateltujen vaikutusten ruokkima) sekä valheellisuus kirjavissa muodoissaan (voi peittää totuuden kokonaiskuvaa surullisen tehokkaasti). Esimerkkejä totuuden vääristymistä: yksinkertaiset perustelut peittämään monimutkaisempia tai kierompia ajavia merkityksiä, monimutkaisia perusteluja kätkemään yksinkertaisia kierouksia, pintapuolisesti silottelevaa tiedotus- ja suhdetoimintaa, käyttäytymistieteitä hyödyntäviä markkinointi- ja vaikuttamismetodeja, ihmisiä yhteiskunnallisiin leireihin tai kaksijakoisuuteen ajavia käytänteitä sekä jollakin pahaksi julistetulla taholla pelottelua ja sen vastustamista lietsomalla, sekä valtava kirjo totuutta puutteellisesti huomioivia uskomuksia.

Totuudellisempaa on esimerkiksi sanoa useammin ettei tiedä varmaksi tai ettei ole selvyyttä kaikista vaikuttavista tekijöistä, mutta yhä turhan usein jäädään totuudellisuuden luonnetta poissulkeviin lokeroihin, itseään ruokkiviin kierteisiin tai ei liiemmin välitetä viihteellisen ylitarjonnan ja suggestoivasti integroituvien älysovellusten tarjoutuessa vapaa-aikamme viemään. Kyseenalaistettavissa onneksi, kuten niin monet muutkin havainnot, havaintojen kuvailijat ja kirjavin tavoin kantavat vaikuttimet sekä uskomukset. Uskolla on lisäksi voimakasta arvoa uskojalle – kuten joskus ennenkin on tullut todettua – eikä usko välttämättä ja väistämättä sulje tärkeitä kohdistuksia pois. Tärkeältä tuntuisi totuudellisesti punnita uskomusten hedelmiä sekä niiden kantavia ja arvoa antavia, usein ennakoivasti pohjustavia vaikutuksia.

Mitä roolia moraali, totuus ja vapaus näyttelevät ajassamme? Nykyhetki ja siinä kantavat vaikutteet, orientoitumat ja arvot ovat suorimpia, välittömimpiä määrittäjiä todellisuuden tilasta. Orientoituminen ja siihen puuttuminen on aktiivisimmillaan juuri nyt. Se, mikä parhaillaan nauttii vaikutusvaltaa, todennäköisesti vaikuttaa niin menneestä tehtäviin nostoihin kuin tuleviin orientoitumistaipumuksiinkin – niin tehokkaasti vartumme vaikutustemme ja vaikutusympäristömme synnyttäminä sekä muovaamina. Toisaalta tietynlaiset yksipuoliset taipumukset ruokkivat myös kyseenalaistamista ja vastareaktioita, avaten potentiaalia totuuden sirpaleiden esiin astumisille ja kokonaiskuvan avartumiselle. Mutta jos varttumisympäristö on jo valmiiksi totuudellinen ja kattavamman kokonaiskuvan muodostumista sekä sen merkitysten ymmärtämistä voimakkaasti tukeva, tulee avautunut potentiaali luontevammin omalla painollaan. Näin ei kumminkaan taida toistaiseksi olla, joten monesti vaaditaan joko voimakkaita kyseenalaistuksia tai erityinen, avarakatseisuutta jatkuvaluonteisesti ruokkiva varttumisympäristö.

Miten totuus näyttäytyy nykyään? Tiede ja tieteenalat (kuten ihmisen käyttäytymistieteet) nauttivat korostunutta arvostusta, mutta vieläkin suurempaa arvostusta nauttii traagisia totuuksia ilmentävä, valtavia ja kasvavia kuiluja ylläpitävät tekijät: varakkuus ja vaikutusvalta – sekä niiden lumo. Arkisemmassa mittakaavassa edellä mainituille tekijöille voimaansa antavat suuri taipumus mukautua ympärillämme vakuuteltuun tapaan elää. Keskeistä on varakkuuden ja vaikutusvallan luonne, joka valitettavasti muistuttaa kerryttämishimohöyryissään liian usein parasitismia: jopa tunnekylmästi laskelmoivaa ja alkukantaista, alhaista ja omanapaista ”järjestäytynyttä kaaosta”. Tämä on tietenkin tarkoituksellinen kärjistys, "huutomerkki". Ilmiö ja sen vivahteet lietsovat ja ylläpitävät alistamista, eriarvoa sekä moraalittomuutta ja moraalista relativismia. Jatkuvien kasvupyrkimystensä sekä itsensä pönkittämispyrkimysten takia vallan ja varallisuuden lumo tempaisee suurempia massojakin mukaan materiaalin, teknologian ja kulutusparatiisin elintasonousukiitoon. Tämä tapahtuu vähintäänkin passiivisen, helpoksi ja luontevaksi tehdyn mukautumisen muodossa. Talousjärjestelmä on kuin kudottu verkko, kytkien likimain kaikki tavalla tai toisella varakkuuden ja vaikutusvallan pelinappuloiksi. Tärkeää tässäkin on tarkastella kantavia vaikutuksia sekä niiden synnyttämiä hedelmiä ja sallimuksia; hyvää sekä orastavia lisämahdollisuuksia löytyy todella paljon.

Ihminen on sosiaalisiin käytänteisiin ja normeihin erittäin herkästi sopeutuvainen – etenkin helppojen viihdykkeiden ja ohjattujen valintojen runsauden keskellä. Kiihtyvät ja verkkoaan kattavammin kutovat vaikutukset ovat maailmanlaajuisesti nähtävissä ja näytteitä on historia pullollaan – varsinkin kaikkine puolineen tarkasteltuna. Totuusorientaatio tuo siis väistämättä vastaan karummatkin puolet todellisuudesta, vaikka niitä ja niiden kantavia vaikutuksia kovasti yhteiskunnallisten voittajien puolella "kaunistellaankin".

Totuuden ei kumminkaan tulisi peittyä, sillä peittyessään se mahdollistaa sen välähdyksiä enemmän tai vähemmän tahallisesti hyväksikäyttäviä, suunnitelmallisia ja järjestelmällisiä vaikuttajatahoja. Ei toki ole myöskään hedelmällistä keskittyä vain vallan ja varallisuuden torumiseen – ovathan ne monesti myös sivutuotteita inspiroituneista ja maailmaa parempaan mullistaneista oivalluksista. Mutta eittämättä pätee sananparsi: kohtuus kaikessa. Niin myös varallisuudessa ja vaikutusvallassa, mukautumiskentän verkon kutoutumisessa. Vapaus vaikuttaa "kohtuulliselta avaimelta" kohdistamiseen?

Vapautta on etenkin suhteessa johonkin – näin sen orientaatio ja luonne erottuu selkeimmin. Vapaus alistamisesta, vapaus rajoitteista (totuuden asettamissa rajoissa), vapaus pelosta, vapaus huolista, vapaus vankilasta, vapaus edistyksen tiellä laahaavista rakenteista, vapaa tekemään, vapaa olemaan, vapaa tuntemaan, vapaa ajattelemaan, vapaa olemaan vaikutusvaltainen ja omanarvontuntoinen, uniikki yksilö. Vapaus sellaisenaan on kiintoisa pohdinnan ja hahmotuspyrkimyksen aihe. Siitä vaikuttaa itsessään olevan hankala sanoa selkeästi muuta kuin että se on varmastikin potentiaalia pursuava ja sisältyväinen totuuteen? Totuusorientaation avulla lienee tarkkaavaisesti hahmotettavissa vapauden luonteen ilmentymiä – kuten ihmisen tietoisuuden hetki hetkeltä omaavat valtavat vapaudet irtautua menneisyyden urautumista sekä alkukantaisemmista vaikuttimista orientaationsa ja sen synnyttämän tekemisen ansiosta.

Totuus ilmenee suhteellisissa muodoissa todellisuudessa uskomustemme ja hahmotustemme sekä etenkin yksilöllisen, valtavan kyvykkyyspotentiaalimme suodattamana. Totuus kattaa syvimmillään kaiken, siksi se on suurempaa kuin suhteellisuus. Valheet, manipulaatio, käyttäytymispsykologian hyväksikäyttö ja bisneskulttuurin lietsoma pitkän tähtäimen suunnitelmallisuus vaikutusvallan ja lobbarikulttuurin huipulla kuuluvat myös totuuden piiriin. Siihen sisältyvät yhtälailla vaikkapa merkityksentunnon kokemukset, mahdollisuuksien ja oivallusten vahvat kipinät, loogiset havainnot maailmankaikkeudesta, yksilöllisen kapasiteetin kukinnot sekä empaattiset toimet kärsivien olentojen tilan parantamiseksi.

Totuus on ehkä neutraalein ja suoraviivaisin sana, jonka voi aivan hyvin venyttää kuvaamaan kaikkea – niin perusteellisesti kuin vain vaivaiset sanat saavat sen ilmaistua. Totuus on riippumaton, sillä kaikki riippuu totuudesta, sen vuorovaikutteisesti kutoutuneesta verkosta. Totuutta ymmärtämällä avautuu valtavia voimavaroja, myös moraalisesti kyseenalaisille teoille. Tästä päästään moraaliorientaatioon.

Moraalia on suhteellisissa muodoissa liki väistämättä – olemmehan kognitiivisesti vinoutuneita ja värittyneitä olentoja. Mutta moraalia on myös ilman suhteutusta, tällöin puhutaan korkeammasta moraalista, joka huomioi sekä vapauden mahdollisuudet että etenkin totuuden laajemman kentän. Totuuden laajempi kenttä vaikuttaisi synnyttävän tuntevien olentojen kärsimykselle suurta, ennaltaehkäisyyn ja minimointiin tähtäävää huomioarvoa?

Moraali on myös alisteinen totuudelle, aivan kuten vapauskin. Itse asiassa moraali vaikuttaa olevan alisteinen myös vapaudelle, joskin korkea moraali on vapauden korkeimman potentiaalin täyttymys – kunhan se vain huomioi parhaansa mukaan totuudellisuuden? Olemme siis vapaita toimimaan moraalisesti tai vähemmän moraalisesti, mutta mahdollisimman vahvan totuuskäsityksen avulla voimme mahdollistaa korkeamman, absoluuttisemman moraalin toteutumista – se pystynee tulemaan väistämättömällä luontevuudella riittävän totuudellisuuden vallitessa. Tässä omakohtainen oivaltaminen virheiden, kokemusten ja oivallusten kautta korostuu erittäin suuresti; aktiivisesti syventyen sekä hiljaisuuden kautta tilaa antaen, mukautumia ja moraalisia jakautumia kyseenalaistaen.

Pyöritys on johtanut tai johdatellut seuraavaan järjestykseen: totuus on ensin ja se sisältää absoluuttisesti kaiken – se on kaikista korkein mahdollinen kaikessa suoruudessaan ja järkkymättömyydessään. Korkein mahdollinen siksi, että se kattaa kaikki mahdollisuudet. Sitten tulee vapaus, joka oleellisimmillaan mahdollistaa moraalisen toiminnan. Ihminen on vapauden korkein tietämämme ilmentymä eli materiaalinen ruumiillistuma. Toki löytyy ihmisiä, jotka väittävät ja uskovat että on ihmistäkin vapaampia tietoisuuksia, mutta tällä erää ja tämän pohdinnan piirissä perustelluinta on todeta vapauden ilmentyvän valtavana ihmisen tietoisuudessa – sulkematta täysin pois muitakaan vaihtoehtoja. Korkein ihmiselle vapauden kautta tarjoutuva mahdollisuus on moraalinen toiminta ja sen kantavan luonteen iskostaminen nykyhetkessä ilmeneväksi. Tällöin sen liekki palaa ja pitää parhaansa mukaan huolen myös tulevasta – totuuden asettamissa rajoissa.

Edellä mainittu järjestys voidaan myös tietystä merkitysvinkkelistä kääntää: moraalisuus on kaikista herkin ja merkityksiltään traagisin saastuessaan, koska moraalinen toiminta on ihmisen poikkeuksellinen potentiaali korjata epäkohtia. Moraalisesti vinoutunut tai suorastaan moraaliton toiminta on kaikista haitallisinta, sillä tällöin ihmisen valtavat kapasiteetit herkästi vain pahentavat sotkua. Sota ja sotakoneistojen välttämättömäksi mieltäminen ovat ehkä traagisinta ihmisen aikaansaannosta – kaikkine ajavine ja potentiaaleja pilkkovine merkityksineen. Vapauden saastuminen on myös traagista potentiaalinsa takia, mutta välietappeina ja sotkuisen tilanteen helpottajina voivat toimia hyvin ohjatut rajoitteet vapaudelle. Tästä malliesimerkkinä ovat rangaistukset rikoksista, useimmiten vapauden riistäminen. Moraali siis oikeuttaa vapauden kumoamiseen tietyissä ääritilanteissa. 

Yltiöpäinen suvaitsevaisuus sallii sitä hyväksikäyttävän ja kieroimman "pahuuden", niin kauan kun moraalittomuuden siemenet ovat meissä ja vaikutinympäristössämme. On asia erikseen, kuinka käy jos ääritilanteet eivät ole ilmeisiä; pahanteko muuttuukin hyväksi ja moraali suhteellisemmaksi – tappamisesta, parasitismista ja varastamisesta tulee kaunisteltuja tai vähintäänkin huolellisesti perusteltuja, ihmismieliin iskostuneita versioita, kuten: "tämä nyt vain on normia ja näin tulee jatkossakin olemaan, sillä onhan viihde, historia ja fiktiokin pullollaan näitä ontumisia".

Moraalin ja vapauden saastuminen eivät vaikuta syvimmillään totuuteen, mutta voivat peittää sitä näkyvistä. Sääntöihin ja vapautta riistäviin järjestelmiin täydellinen mukautuminen ei huomioi koko totuutta; totuudellisuus on siis käytänteiden ja sopeutumien peitossa. Tällöin moraalia on myös hankala hahmottaa tai se voi jäädä puutteelliseksi. Käytännössä näin on ja tulee olemaan väistämättä vielä pitkään, tärkeää on ymmärtää mistä on kyse ja kuinka traagista se esimerkiksi mukautumisen helppoudessaan voi arjessakin olla. Missään vaiheessa ei näiden haparoivien lauseiden kirjoittajakaan väitä olevansa kompastelematta arjessa ja elämässä, teoissaan ja toimissaan. Jokin kumminkin on sysännyt tämänkaltaisia toimintoja liikkeelle.

Oleellisimman totuuden voi mieltää siis olevan korkein vapaus ja korkein moraali luontevana yhteisliikuntona, yksilöissä ilmeten. Siihen nämä sanat yrittävät haparoiden viitata, siihen johon on erittäin hankala viitata typistämättä ja rajaamatta sitä – se vain on, ollessaan; vain on, luontevasti ja sanoja tarvitsematta, ilmetessään. Orientoimalla itsemme totuuden, vapauden ja moraalin korkeimpien merkitysten mukaisesti eli huomioimalla totuuden taustakaiun ja kokonaiskuvan parhaamme mukaan nurjine puolineen, voisimme tietoisuuksistamme käsin toteuttaa avoinna olevia mahdollisuuksiamme täydemmin. Tällöin suuri potentiaali täyttyisi; totuudellisesti, vapaasti ja moraalisesti – kirjavaa, uniikkia ja vaikutusvaltaista kapasiteettiansa hehkuen?